Tämä todella monia koskettanut asia on levinnyt somessa todella nopeasti. Näin, että itsekin koulukiusattuna olleena minun täytyisi myös ottaa tähän kantaa. Samalla sain hyvän tilaisuuen kirjoittaa blogiini koulukiusaamisesta ja sen aiheuttamista haavoista.

Olen ollut koulukiusattu jo päiväkotiajoista lähtien, koska olen ollut aina hieman suurempi kokoisempi ja pitempi kuin muut. En voinut kirjoittaa kaikkia haukkumanimiä millä minua on kutsuttu tuohon, koska siitä ei olisi saanut mitään selvää ja siitä olisi silti tullut todella monisivuinen. Onneksi kuitenkaan en enään ammattikoulussa kahden viimeisen vuoden aikana tideostanut, että olisin ollut kiusattu.

En häpeä sitä, että olen ollut kiusattu. Nyt kun jälkeenpäin ajattelen sitä aikaa, en olisi uskonut silloin että olisin nyt niin paljon henkisesti vahvempi. Vaikka kiusaaminen söi itsetuntoani päivä päivältä enemmän ja enemmän, ja en uskaltanut olla oma itseni koska ajattelin että minun pitäisi olla sellainen jollaisena silloiset "ystäväni" minut haluivat nähdä. Minulla ei ole edes oikeastaan koskaan ollut sellaista ystävää kenelle olisin voinut kertoa ongelmistani ja joka olisi ollut minulle olkapäänä ja lohduttanut. Yhdeksännellä luokalla kun vihdoin uskalsin värjätä hiukset tumman ruskeiksi (oma väri siis suomalainen vaalea) niin sekin aiheutti kiusaamista vain siksi että olin erilainen kuin ja ennen ja satuin haluamaan jostain syystä näyttää joltain mitä "ystäväni" eivät ymmärtäneet, joten nauru, osoittelu, selän takana pahaa puhuminen ja syrjiminen vain jatkui.

Mutta mikä auttoi? Koulun vaihto. 

Siirryin peruskoulusta päästyäni seuraavana syksynä ammattikouluun opiskelemaan kokiksi miksi olen viime keväänä valmistunut. Ensimmäisivä päivinä ja viikkoina tottakai koulussa olin ujo kuin mikä, niinkuin muutkin koska kaikki oli uutta ja niin erilaista. Tutustuin kuitenkin luokallani ihan älyttömän ihaniin ihmisiin jotka ovat olleet rinnallani siitä asti ja ovat todellakin edelleen. Aloin myös ammattikoulun ensimmäisen luokan aikana seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa joten myös se auttoi kiusaamisen aiheuttamiin haavoihin.

Myös musiikki auttoi minua selviytymään. Elin peruskoulun kahdeksannen luokan ja ammattikoulun ensimmäisen vuoden aikana aikamoista taistelua sisälläni kaiken sen kärsimyksen, tuskan ja kivun kesken. Aika tyypillistä, mutta myös minä aloin kuuntelemaan surullisempaa ja raskaampaa musiikkia päivittäin. Amiksessa kuitenkin uusi luokkalaiseni ja ystäväni tutustutti minut hieman iloisemman kuuloiseen ja reippaaseen kpoppiin. Ja sillä linjalla olen edelleen, vaikka välillä kuuntelen edelleen japanilaista rockia ja/tai visual keitä.

Olen myös vihdoin saanut ammattikoulun alettua näyttää juuri siltä miltä olen halunnut. Ei ollut enää ketään valittamassa, ainakaan en ole välittänyt toisten mielipiteistä enää moneen vuoteen. Pitkät katseet kadulla kulkiessani vain naurattavat minua, sillä nekään ei enään kiinnosta. Ennen kun kuljin kädet taskussa, katse maassa, ryhti ties missä ja yritin aika päästä mahdollisimman kovaa vauhtia eteenpäin, ajatellen että ettei vaan kukaan minua kiusannut tule minua vastaan. Nykyään kuitenkin näen itseni kauniina nuorena naisena kantaen 180cm kroppani ylpeänä ryhdikkäästi kävellen.

En häpeä enää sitä mitä olen, sillä olen kasvanut juuri sellaiseksi nuoreksi naiseksi millainen minusta on pitänyt tulla ja millaiseksi olen halunnut.